UP-kolumni
Riitta Myller 12.06.01

Keskustelua unionin suunnasta jatkettava

Kuluneen vuoden aikana on Euroopan unionin tulevaisuudesta esitetty kenties enemmän visioita kuin edellisen vuosikymmenen kuluessa yhteensä. Keskeinen rooli keskustelussa on ollut valtionpäämiehillä, mikä antaa puheenvuoroille oman erityismerkityksensä. Pääministeri Lipponen puhui syksyllä tarpeesta säätää unionille perustuslaki, liittokansleri Schröder esitti liittovaltiomallia ja viimeksi Ranskan pääministeri otti kantaa vahvan unioniyhteistyön, mutta hallitusten välisen yhteistyön puolesta.

Keskustelu unionin rakenteiden ja vallankäytön uudistamisesta osuu yksiin laajentumisneuvottelujen kanssa. Se unioni, jota nyt hahmotellaan, ei ole enää 15 vaan 25 tai peräti 27 jäsenmaan yhteisö. Historian näkökulmasta on aivan ainutlaatuista, että kokonaisen maanosan, Euroopan, tulevaisuutta punnitaan kansansanvaltaisen järjestelmän puitteissa. Siihen kuuluu keskustelu, eri vaihtoehtojen esiintuominen ja lopuksi yhteinen päätös valitusta suunnasta. EU:ssa yhteinen päätös tarkoittaa yksimielisyyttä, kun puhutaan sekä toimielimiä koskevista uudistuksista tai uusien jäsenmaiden hyväksymisestä.

Irlannin kansa päätti niukasti torjua vaivalloisesti kokoon neuvotellun Nizzan sopimuksen. Tulos oli yllätys ja antaa aihetta pohdiskelulle. Toisaalta alhainen äänestysprosentti saattaa selittää, että liikkeellä ovat olleet lähinnä sopimuksen vastustajat, mutta tulosta ei voi noin vain sivuuttaa ilman unionin ja jäsenmaiden toimintatapoihin menevää itsekritiikkiä. Se lienee selvää, että unionin laajentumista Irlannin tulos ei pysäytä vaan neuvottelut jatkuvat. Siihenhän on Irlantikin sitoutunut.

Nizzan sopimukseen ei mikään taho liene ollut täysin tyytyväinen. Viime hetkillä runnotut ratkaisut eivät antaneet kovin vakuuttavaa kuvaa kuukausia jatkuneiden jäsenmaiden välisten neuvotteluiden onnistumisesta. On aiheellista kysyä, miten neuvottelumekanismia voitaisiin uudistaa niin, että se olisi avoimempi eikä sallisi kohtuutonta itsekkyyttä suurillekaan maille. Euroopan parlamentti on asettunut valmistelukuntamallin kannalle. Siinä valmisteluihin mukaan otettaisiin myös kansalliset parlamentit ja kansalaisia olisi kuulla myös eri järjestöjen kuten ay-liikkeen kautta.

Päätöksenteon pitää olla helposti seurattavaa. Kansalliseen ja unionin päätösvaltaan kuuluvat asiat on eriytettävä nykyistä selkeämmin toisistaan. EU:n perustuslaki on tästä näkökulmasta perusteltu vaatimus. Jäsenmaiden hallituksista koostuvan neuvoston toiminta on saatava nykyistä avoimemmaksi. Kutsuttakoon sitä sitten vaikka parlamentin toiseksi kamariksi.

On syytä muistaa, että päätöksenteon rakenteet ovat vain väline yhteisten arvojen ja tavoitteiden saavuttamiselle. Tärkeintä kansalaisille on lopulta se, mitä unioni saa aikaan ympäristöpolitiikassa, työllisyyden edistämisessä tai tasapainoisen aluepolitiikan hyväksi. Unionin onnistuminen punnitaan viime kädessä sen saavutuksissa. Maapalloistumisen, globalisaation, oloissa Euroopan unionilta ei ainakaan puutu haasteita. Kansallisvaltioista ei ole enää ongelmien ratkojiksi – yksin.