Karjalainen 27.10.2002

Päätösten aika

Keskustelua Euroopan unionin tulevaisuudesta on perätty milloin miltäkin taholta. Jostain syystä huomiotta on jäänyt, että keskustelua on käyty aktiivisesti jo puolentoista vuoden ajan. Ongelma on sinä, että keskustelua ei kuulla, eikä siten synny vastavuoroisuutta. Nyt ollaan kuitenkin jo siinä vaiheessa, että meiltä olisi löydyttävä kantoja siihen, minkälaiseksi me suomalaisina, sosialidemokraatteina, kokoomuslaisina jne.
haluamme EU:n kehittyvän tulevina vuosina.

EU:n tulevaisuutta pohtinut valmistelukunta on edennyt työssään jo päätösehdotusten muotoiluun. Perustavaa laatua oleviin kysymyksiin odotetaan aloitteita jo tulevan viikon alussa. Kantaa otettaneen mm. EU:n perustuslakiin. Esimerkiksi Suomen pääministeri Paavi Lipponen aloitti teeman pohdiskelun jo parisen vuotta sitten. Kuuluisaksi tulleen Bruggen puheen perusteema oli, että EU:n päätöksentekoa on selkeytettävä ja tätä varten EU:lle on kirjoitettava perustuslaki. Perustuslakiin koottaisiin nykyiset keskenään ristiriitaisetkin perussopimukset selkeäksi ohjeeksi siitä, mitkä asiat EU:n jäsenmaiden olisi hoidettava yhdessä ja mitkä olisi syytä pitää jäsenmaiden omina sisäisinä asioina. Tämä näkemys on saanut varsin vahvan kannatuksen läpi jäsenmaiden. Jopa britit, jotka ovat kuuluisia siitä, ettei heillä ole omaa perustuslakia, liputtavat nyt EU:n perustuslain puolesta. Nähtäväksi jää onko valmistelukunnan ehdottama perustuslaki Lipposen hahmoittelema vai jotakin muuta.

Miten sitten käytännössä vartioitaisiin sitä, että perustuslakia noudatetaan? Eli että EU ei pyrkisi jäsenmaiden reviirille, vaan pysyttelisi asioissa, jotka luonteensa ja vaikutustensa puolesta kuuluvat EU:lle. Selkeää luetteloa on mahdoton tehdä. Esimerkiksi koulutuspolitiikka kuuluu periaatteessa kansalliselle tasolle. Kuitenkin esimerkiksi tutkintojen vastavuoroinen tunnustaminen niin, että insinööriksi Suomessa lukenut on pätevä myös Saksassa ja päinvastoin, vaatii päätöksiä myös EU:n tasolla. Valmistelukunta on jakaantunut useisiin eri alueita käsitteleviin työryhmiin ja sen nk. subsidiariteettiryhmä (läheisyysperiaate) ehdottaa vahtikoiran asemaa kansallisille parlamenteille. Ehdotuksen mukaan kansalliset parlamentit voisivat laittaa komission laiskanläksylle, jos niiden mielestä ehdottettu EU:n lainsäädäntö menee jäsenvaltioiden reviirille.

Toinen kansallisia parlamentteja koskeva, valmistelukunnan puheenjohtaja Valery Gisgard d`Estaingin erityissuojeluksessa oleva ehdotus, on ajatus kansojen kongressista. EU:n kansojen kongressi muodostuisi jäsenmaiden parlamenttiedustajista ja Euroopan parlamentin jäsenistä. Konventin puheenjohtajan perustelu ajamalleen asialle on, että tällä tavalla EU:sta tulisi kiinnostavampi kansalaisten silmissä. Mielestäni tässä yritetään tärkeän asian ratkaisemista kikkailun avulla. EU ei todellakaan tarvitse uutta päätöksentekotasoa, vaan nykypäätöksenteon selkeyttämistä ja tehostamista. EU voi se saada kansalaisten tuen vain, jos se kykenee päätöksiin, jotka aikaansaavat kasvua ja työllisyyttä, parempaa ympäristöä ja kuluttajansuojaa. Uuden kokouksen perustaminen lennokkaiden puheiden areenaksi ei ole mikään ratkaisu kansalaisten luottamuksen hankkimiseksi.

Nyt olisi keskityttävä siihen, miten EU voisi toimia nykyistä paremmin ja tehokkaammin niissä asioissa, joissa sillä on toimivaltaa. Ensimmäiseksi on pureuduttava siihen, miten päätöksiä tehdään. Yksimielisyysvaateesta on päästävä eroon. EU halvaantuu, ellei päätöksiä saada aikaan määräenemmistöllä, niin että yksi tai kaksi suurta tai pientä maata ei voi pysäyttää koko päätöksentekoa. Kun Suomessa kampanjoitiin EU-jäsenyyden puolesta, monet - minä muiden mukana - todistivat, että EU ei voi olla kovin paha, koska yksi maa (Suomi) voi estää päätöksenteon, jos asia ei miellytä. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että veto-oikeutta käyttävät vain jarruttajat, ne jotka haluavat suojella kapeasti omia kansallisia intressejään tai tietyn teollisuuden intressejä.

Yhteishyvä vastaan kansallinen itsekkyys on suuri jakaja, kun EU:n tulevaisuudesta puhutaan. Sitä mukaa kun kansallinen itsekkyys kasvaa, EU:n kyky vastata yhteisiin ongelmiin heikkenee. Suurta huolta aiheuttaa joidenkin suurten jäsenmaiden halu syrjäyttää EU:n komissio ja lisätä jäsenmaiden hallitusten valtaa. Komissio on kuitenkin tasapainottava tekijä, joka pyrkii näkemään asiat yhteisestä vinkkelistä. Vallanjaon heilahtaminen hallitusten suuntaan johtaa automaattisesti suurten jäsenmaiden vallan kasvuun. Valmistelukunnassa on suurta harrastusta paitsi luoda uusia päätöksentekorakenteita, myös valita uusia johtajia. Jäsenmaiden hallitusten vallan kasvattamista ei ajeta suoraan, vaan ehdottamalla EU:lle presidenttiä, joka toimisi neuvoston puheenjohtaja. Halutaan toista valtakeskusta komission rinnalle - tai ohi - sanomatta sitä suoraan.

Päätöksenteon rakenteen tulee olla selkeä. Komissio tekee ehdotukset eurooppalaiseksi lainsäädännöksi ja jäsenmaat (neuvosto) ja kansalaisten suoraan valitseman parlamentti päättävät. On tervetullut ajatus kytkeä jäsenvaltoiden eduskunnat tiiviimmin työhön mukaan, mutta se ei kuitenkaan saa merkitä päätöksenteon mutkistumista tai pitkittymistä. Suomessa eduskunta vaikuttaa suuren valiokunnan kautta hallituksen EU-politiikkaan. Tämä voisi olla vientituote meiltä muille.