Radio Rexin nettikolumni huhtikuussa 2007

EU:n demokratiavienti Yhdysvaltoja onnistuneempaa

Kun EU:n perustamissopimus allekirjoitettiin Roomassa 50 vuotta sitten, tuskin yltiöpäisin idealistikaan uskalsi ennakoida Euroopan tilannetta sellaiseksi kuin se nyt on. EU:n perustamisvuonna 1957 Eurooppa oli vereslihalla kahden maailmansodan vuoksi. Niissä oli kuollut yhteensä yli 70 miljoonaa ihmistä.

EU:n perustajavaltioista Ranska, Belgia ja Hollanti yrittivät pysyttää siirtomaavaltansa Afrikassa ja Aasiassa myös aseellisin keinoin. Eteläinen Eurooppa – Espanja, Portugal, Kreikka – oli oikeistodiktaattorien rautaisessa otteessa. Itäistä Eurooppaa taas orjuutti suuri ja mahtava Neuvostoliitto, joka edellisvuonna oli jyrännyt itsenäisyyttä ja demokratiaa tavoitelleet unkarilaiset panssareidensa alle – muun maailman juuri korvaa lotkauttamatta.

Rautaesirippu idän ja lännen välillä oli tiivis eikä siitä juuri päässyt läpi kuin henkensä kaupalla. Maailma oli jakautunut kahteen leiriin, kylmä sota toi pelonilmapiiriä kaikkialle.

Eurooppalainen yhteistyö lähti liikkeelle taloudellisesta yhteistyöstä. Mutta sen pontimena oli tosiseikka, että taloudellista vaurautta ja hyvinvointia ei synny epävakaissa ja epädemokraattisissa oloissa.

Euroopan valtioiden välillä ei ole sodittu yli 60 vuoteen. Se on maanosan historiassa ennätyspitkä aika. Rauhan ja vakauden ohella eurooppalaisella yhteistyöllä on pystytty edistämään myös demokratiaa, oikeusvaltion perusteita, ihmisoikeuksia ja hyvinvointia.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen entisten neuvostotasavaltojen yhteiskunnallinen kehitys on kulkenut hyvin erilaisiin suuntiin. Keski-Aasiassa ja Kaukasiassakin valtaa pitävät erilaiset ”isä-aurinkoiset”. Baltian maissa sen sijaan aloitettiin varsin pian itsenäistymisen jälkeen kehittää yhteiskuntia EU-kelpoisiksi. Samoin tapahtui kaikissa itä-blokin maissa ja Balkanillakin verisen sisällissodan jälkeen.

Olisiko näiden maiden kehitys kohti demokraattista oikeusvaltiota tapahtunut niin nopeasti kuin tapahtui ilman pyrkimystä EU:n jäseniksi tai ilman EU:n asettamia jäsenyysehtoja? Tuskinpa.

Entäpä demokratia- ja ihmisoikeuskehitys Turkissa? Olisivatko yhteiskunnalliset uudistukset ylipäätään käynnissä ilman Euroopan unionin jäsenyystavoitetta? Tuskinpa.

Ukrainassa elätellään myös toivetta EU-jäsenyydestä. Tavoite on kaukana tulevaisuudessa, mutta maan yhteiskunnalliseen kehitykseen sillä on jo vaikutuksensa. Balkanilla on myös tiedostettu, että eurooppalaisen yhteistyön täysivaltaiseen jäsenyyteen tarvitaan isoja edistysaskelia.

Ei varmaan ole liioiteltua sanoa, että Euroopan unioni on demokratian viejänä onnistunut - aivan toisin kuin Yhdysvallat. Sitä paitsi EU:n ei ole tarvinnut asein tuputtaa demokraattisia muutoksia, vaan maat ovat huolehtineet uudistustyöstä itse.

Tällaiset todella suuret myönteiset prosessit jäävät usein huomaamatta.

Jotta EU voisi jatkaa työtään sekä Euroopan että lähialueiden vakauden edistäjänä ja vastata kansalaisten sen toimintaan kohdistamiin uudistumistoiveisiin, on uuden perussopimuksen hyväksyminen avainasemassa. Nykyinen EU toimii säännöillä, jotka on luotu kuutta jäsenmaata varten. Vaikka niitä onkin uudistettu, niin viimeisin Nizzan sopimus jättää juuri kansalaisten kannalta tärkeimmät asiat huomiotta. Nizzan sopimuksen pohjalta jatkuu epäselvyys siitä, miten EU:n ulkopolitiikkaa hoidetaan. Se jättää kirjaamatta myös avoimuuden ja päätöksenteon demokratisoimisen. Nizzan sopimus ei myöskään mahdollista EU:n laajuisia päätöksiä energiapolitiikassa - ne jos mitkä ovat tärkeitä juuri nyt, kun EU on ottanut maailman laajuisen johtajuuden ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Perussopimuksen uusimista ei tarvita sen itsensä takia vaan siksi, että eurooppalaista yhteistyötä voitaisiin tehdä myös tulevaisuudessa niillä alueilla, jotka vaativat kansallisvaltioita laajempaa yhteistyötä. Nizzan sopimuksen pohjalta EU ei voi myöskään ottaa enää yhtään uutta jäsentä.

Miten vakaus kehittyy lähialueillamme, kuten Balkanilla, jos jäsenyysperspektiivi suljetaan keinotekoisilla syillä?