Demari 14.2.2005

Solidaarisuus koetuksella

Solidaarisuusperiaatteeseen kuuluu jakaminen: hyväosaiset jakavat vähempiosaisille. Hyvinvointiyhteiskunnan pohja on tämän arvon hyväksyminen. Korkeahko ja tulojen mukaan nouseva progressiivinen verotus mahdollistaa yhteiskunnallisen ja taloudellisen tasoituksen.

Eurooppa ei nykyisellään pärjää talouden kilpajuoksussa kilpakumppaneilleen - etenkään Yhdysvalloille. Tämä on saanut uuden EU:n komission ja osan jäsenvaltioista miettimään uudelleen solidaarisuutta ja etsimään ratkaisuja eurooppalaisen kilpailukyvyn ongelmiin ”Amerikan mallista”.

Siitä mallista solidaarisuus on kaukana. Työelämän säännökset ovat heikot, eikä työntekijöiden järjestäytymistä meikäläisen mallin mukaan juuri tunneta. Siksi suuri osa ihmisistä tekee työtä palkalla, joka ei riitä elämiseen. Niillä tuloilla ei hankita vakuutuksia, jotka auttaisivat sairauden tai työkyvyttömyyden kohdatessa.

Solidaarisuus on kaukana myös Yhdysvaltojen suhtautumisessa maailmanlaajuisiin velvoitteisiinsa. Nykyisen presidentin lähes ensimmäisiä toimia oli irrottaa maansa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen tähtäävästä Kioton sopimuksesta. Yhdysvallat on kuitenkin suurin päästöjen tuottaja ja vastuussa neljänneksestä maapallon ilmaston lämpenemiseen johtavista kasvihuonekaasuista.

Euroopan unioni on asettanut tavoitteekseen tulla maailman kilpailukykyisimmäksi, tietoon perustuvaksi taloudeksi. Yksi toimenpide tähän pääsemiseksi on päätös, että kaikkien jäsenmaiden tulisi käyttää vähintään kolme prosenttia kansantulosta osaamisen kehittämiseen, tutkimukseen ja teknologiaan. Tässä asiassa Yhdysvallat on hakannut Euroopan. EU-maista vain Suomi ja Ruotsi ovat yltäneet suositukseen. Suomi ja Ruotsi ovat Tanskan ohella niitä maita, jotka ovat kyenneet ylläpitämään talouskasvua – ja samalla huolehtimaan hyvinvointimallista ja ympäristövelvoitteista.

Euroopan unionin komissio on asettanut kyseenalaiseksi sen, voiko EU:n talous kasvaa samalla, kun huolehditaan yhteiskunnan sosiaalisten ja ympäristönormien säilyttämisestä ja parantamisesta.

Pohjoismaiset sosialidemokraatit ovat yhdistäneet EU:n puitteissa ja osana sosialidemokraattista (solidaarista) ryhmää voimansa sen todistamiseksi, että Amerikan malli ei ole ratkaisu eurooppalaisiin ongelmiin. Pohjoismaat ovat olleet erilaisissa kilpailukykymittauksissa maailman kärkikastia samalla, kun yhteiskuntapolitiikan tavoitteena on sopimusyhteiskunnan kehittämisen avulla sosiaali- ja ympäristökysymyksistä huolehtiminen.

Solidaarisuus EU:n jäsenmaiden ja alueiden välillä on koetuksella, kun parasta aikaa neuvotellaan siitä, kuinka paljon rahaa unioni käyttää vuosien 2007-2013 välillä yhteisen politiikan kuten maatalous- ja aluepolitiikan hoitamiseen. Nykyään jäsenvaltioiden bruttokansantulosta käytetään vajaa prosentti yhteisen budjetin katteeksi. Vajaa vuosi sitten Euroopan Unionin jäsenmäärä nousi 25 jäseneen. Uudet jäsenet saavat maataloustukia eri perusteilla ja huomattavasti vähemmän kuin ns. vanhat maat. Sen sijaan aluepoliittisen tuen pääosa ohjautuu uusiin maihin, koska niissä tulotaso on edelleen alle puolet EU:n keskiarvosta.

Jäsenmaiden välinen solidaarisuus riittää tunnustamaan tosiasian, että uudet maat tarvitsevat tukea. Kuusi suurinta ns. nettomaksajamaata sen sijaan pyrkii siihen, että solidaarisuutta ei enää tunnettaisi ns. rikkaampien maiden köyhempiä alueita kohtaan.

Tässä pelissä Suomen tavoitteet saada Itä-Suomi ja Pohjois-Suomi tukialueiden joukkoon uhkaa romuttua. Nyt pitääkin kaikki tarmo keskittää siihen, että budjetin loppusumma olisi ainakin neljänneksen enemmän kuin nettomaksajien vaatima 1 % bruttokansantulosta. Tämä summa takaisi sen, että EU:n sisällä voidaan jatkaa solidaarista politiikkaa sen sijaan, että siirryttäisiin köyhäinhoitoon.