UP 11.10.2002

Uusia tuulia maatalouspolitiikkaan

EU:n yksi nimitys oli pitkään maatalousunioni, koska lähes kaikki voimavarat keskittyivät yhteisen maatalouspolitiikan toteuttamiseen. Tällä hetkellä maatalouden osuus EU:n budjetista, joka on noin kaksi ja puolikertainen Suomen valtion budjettiin nähden, on puolet. Loppu budjetin menoista koostuu aluepolitiikan tuista, erilaisista koulututukseen, tutkimukseen ja opiskelijanvaihtoon liittyvistä ohjelmista, kehitysavusta ja ns. byrokratiasta eli päätöksenteosta ja päätösten valmistelusta aiheutuvista kuluista. Erityisesti Euroopan parlamentissa on herätelty jo vuosia kysymystä siitä, onko nykyinen EU:n maatalouspolitiikka siihen uhrattujen rahojen arvoista vai voisiko samalla rahalla saada aikaan jotain parempaa.

Vaikkakin voidaan oikeutetusti väittää, että koskaan maailmassa EU-kansalaiset eivät ole syöneet yhtä monipuolista, terveellistä ja hygieenistä ruokaa kuin tänä päivänä, ruoka ja ruuan turvallisuus puhuttavat kansalaisia. Muistissa ovat ns. hullun lehmän tauti ja vielä laajemmat mittasuhteet saanut suu- ja sorkkatauti. Vaikka olosuhteet turvallisen ruoan tuotannolle ovat parantuneet, myös ongelmien leviämismahdollisuudet ovat moninkertaistuneet. Rajattomilla sisämarkkinoilla niin eläimet, elintarvikkeet kuin rehutkin kulkevat vapaasti, yhdessä EU-maassa tuotettu ruoka on kaupan koko markkina-alueella. Yhden moka on heti kaikkien ongelma. Useimmat eläintautiepidemiat ovat lähtöisin ihmisen ahneudesta: rehuja on tehty halvalla ja sekaan on luiskahtanut ei-toivottuja tai jopa vaarallisia aineita.

Nyt EU:n maatalouskomissaari ehdottaa, että maatalouden tuen määrä irrotettaisiin tuotannon määrästä. Tukea ei siis enää saisi sen mukaan paljonko on karjaa tai paljonko on peltoa viljelyssä. Tätä ajatusta on jo käyty kiivaasti vastustamaan. Pelkona on, että saman rahan kuin nyt työtä tekemällä saisi vaikkapa makaamalla pellonpientareella ruohonkorsi suussa. Tämähän ei pidä paikkaansa. Saadakseen kaavaillun tuen on viljelijän sitouduttava pitämään tilansa kunnossa. Tuet tulisivat vain niille, jotka huolehtivat mm. ympäristönsuojelusta ja kulttuurimaiseman säilyttämisestä.

Tuen ja tuotannon erottaminen toisistaan antaa uusia mahdollisuuksia kehittää maataloutta jäsenmaissa. Tulon saamiseksi ei olisi pakko tuottaa jaksamisen äärirajoilla kuten nyt suomalaisilla perhetiloilla tapahtuu, vaan tuotannon voisi suunnata enemmän markkinoiden ja kuluttajien tarpeisiin. Tällöin voisi tuottaa määrällisesti ja laadullisesti oikeasuhtaisesti niitä tuotteita, joista on aitoa kysyntää. Yksi maatalousuudistuksen tavoitteista onkin estää ylituotantoa ja siitä yhteisölle aiheutuvia kustannuksia.

Toinen tavoite on tuottaa laadullisesti hyviä elintarvikkeita. Lisätukea saisivat ne tilat, jotka sitoutuvat tuottamaan parempaa laatua. Lisätukea tulisi tiloille myös silloin, kun ne sitoutuisivat noudattamaan EU:n olemassaolevaa lainsäädäntöä tiukempia ympäristönormeja. Laatu ja ympäristö ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa - jos maaperä on kyllästetty kemikaaleilla ja torjunta-aineilla, ei laatua voi millään saada aikaan.

Kolmantena tavoitteena on maaseudun asuttuna pitäminen. Ylisuuret tilat eivät enää hyötyisi tuista samalla tavalla kuin nykyään. Meidän mittapuumme mukaan 300 000 euron vuosittainen katto tuille näyttäisi hyvin riittävältä. Tukikaton seurauksena tulleet säästöt on tarkoitus käyttää maaseudun elinkeinojen kehittämiseen.

Mielestäni maatalousuudistuksen perusperiaatteet vaikuttavat hyviltä. Lähtökohtana on se, että EU:n maatalous tarvitsee tukea, kysymys on vain siitä miten tuki ohjataan tiloille niin, että sen hyödyt koko yhteiskunnalle olisivat mahdollisimmat suuret ja oikein kohdistuneet. Toki neuvottelut ovat vasta alussa. Helppoa uudistuksen nieleminen ei ole tehomaatalouden maille. Myös Suomen näkökulmasta on on oltava tarkkoina, että meille tärkeät näkökohdat tulevat mukaan uudistukseen.